Pärnävaaran historia

Pärnävaara on ollut jo vuosikymmeniä tärkeä liikunnan, urheilun ja yhdessäolon keskus Liperissä. Sen tarina kertoo niin talviurheilun noususta kuin vahvasta talkoohengestä ja yhteisöllisyydestä, joka on kantanut alueen tähän päivään saakka.

Ensiaskeleet 1940–1950-luvuilla

Pärnävaaran juuret ulottuvat jo 1940-luvulle, jolloin alueen ensimmäiset ladut houkuttelivat hiihtäjiä maisemien äärelle. Jo tuolloin Pärnävaaran mäet tunnettiin haastavina nousuina, mutta niiden tarjoamat näkymät yli Pyhäselän vetivät ihmisiä paikalle. Ensimmäiset kilpailut järjestettiin 1950-luvun alussa: vuonna 1952 käytiin suunnistuskilpailu ja vuonna 1953 hiihdettiin 8 kilometrin kilpailu 41 osallistujan voimin. Näistä pienistä, mutta merkittävistä hetkistä alkoi tarina, joka teki Pärnävaarasta urheilukeskuksen.

Hiihtokeskuksen synty 1960–1970-luvuilla

1960-luku oli Pärnävaaralle todellista kasvun aikaa. Talviurheilukeskuksen perustamista suunniteltiin, ja alueelle rakennettiin hiihtohissi yrittäjien toimesta vuonna 1967. Samoihin aikoihin parkkitilaa lisättiin, pieni rinne pidettiin laskettelukunnossa ja lumitykit varmistivat rinteiden loistavan kunnon. Hiihtokoulut, kilpailut ja kurssit toivat paikalle niin lapsia kuin aikuisia. Pärnävaarasta tuli paikka, jossa urheilu, yhteisöllisyys ja talkootyö kulkivat käsi kädessä.

Myöhemmin hiihtohissi kuitenkin poistui Pärnävaaran maisemasta, kun se myytiin lopulta Viroon. Hissin vaihe on jäänyt elämään osana Pärnävaaran värikästä historiaa.

Hiihtokilpailut, hiihtokoulut ja koko perheen tapahtumat keräsivät väkeä 1970-luvulla. Pärnävaaran tulevaisuus ei kuitenkaan ollut aina varma: 1970-luvun puolivälissä rinteet olivat useamman vuoden suljettuina omistus- ja ylläpitokysymysten takia. Talkootyö piti kuitenkin ladut hengissä, ja lopulta rinne avattiin jälleen.

Talkoohenki vahvistaa 1980-luvulla

1980-luku oli Pärnävaaralla sekä innostuksen että epävarmuuden aikaa. Talkoovoima oli edelleen vahvasti mukana: hiihtoladut ja valaistus syntyivät pienin kustannuksin, ja latuja käytti niin paljon väkeä, että tungosta riitti. Samalla kuitenkin alettiin miettiä, miten Pärnävaara voisi kasvaa maakunnalliseksi urheilukeskukseksi.

Vuonna 1983 heräsi ajatus, että Pärnävaaraan pitäisi rakentaa mäkihyppymäki, jotta alue voisi isännöidä suuria kilpailuja, jopa SM-tasolla. Samanaikaisesti puhuttiin myös ampumaradasta ja myöhemmin jopa jäähallista louhittuna kallion sisään. Unelmat olivat suuria, mutta niiden toteutus törmäsi jatkuvasti käytännön kysymyksiin: kenelle alue oikeastaan kuuluu, kuka maksaa ja millä rahalla?

Joensuun kaupunki teki 1984 virallisen tarjouksen Pärnävaarasta, ja Liperin kunnan kanssa käytiin neuvotteluja. Tilanne oli ristiriitainen – toisaalta nähtiin alueen valtava potentiaali, toisaalta kumpikaan ei halunnut kantaa liian suurta taloudellista vastuuta. Liperin kunta esimerkiksi kieltäytyi ostamasta pujottelurinnettä, vaikka se oli myynnissä.

Vuonna 1985 Joensuu ja Liperi perustivat yhteisen työryhmän pohtimaan alueen kehittämistä. Arkkitehtitoimisto Erkki Helasvuo valittiin laatimaan yleissuunnitelma, jossa Pärnävaarasta hahmoteltiin kokonainen talviurheilukeskus: kolme hyppyrimäkeä, valaistuja latuja 2–10 kilometrin mittaisina, hiihtostadion, pukutilat sekä perheliikuntapaikkoja, kuten pulkkamäki ja luistinrata.

Kesällä 1986 arvioitiin, että suunnitelmien toteuttaminen maksaisi noin 25 miljoonaa markkaa. Se oli valtava summa, ja sen jakaminen Joensuun ja Liperin kesken herätti kiivaita keskusteluja. Kaupunginvaltuustoissa ja kunnanhallituksissa punnittiin, olisiko kunnilla varaa tällaiseen hankkeeseen. Lisäksi maaomistuskysymykset sekä tie- ja sähkölinjojen rakentaminen olivat pullonkauloja, jotka hidastivat etenemistä.

Vaikka yleissuunnitelma hyväksyttiin 1987 ja monet näkivät Pärnävaaralla valtavat mahdollisuudet, käytäntö osoittautui vaikeaksi. Toteutusta siirrettiin kerta toisensa jälkeen, ja rahoituksen järjestäminen jäi epävarmaksi. Kunnilla oli muitakin suuria investointeja, ja Pärnävaara jäi usein niissä taka-alalle.

Silti 1980-luku sementoi Pärnävaaran aseman urheilukeskuksena: laduilla riitti hiihtäjiä, kilpailuja järjestettiin ja alueen kehittämistä jatkettiin sinnikkäästi – vaikka unelmista kaikki eivät toteutuneet.

Kansainvälistä näkyvyyttä ja suuria kisoja

1990-luvulle tultaessa Pärnävaaralla elettiin epävarmuuden aikaa. Alueen lasketteluyritysPärnävaara Oy, ajautui konkurssiin 1991. Velkaa oli lähes kolme miljoonaa markkaa, ja arvokkain omaisuus – maa-alueen vuokraoikeus sekä kiinteistöt – olivat kaupungin ja pesän hallussa. Talvella hiihtohissit seisoivat käyttämättöminä, ja rinne pysyi suljettuna.

Ratkaisu löytyi, kun Joensuun kaupunki osti Pärnävaaran keväällä 1991. Se turvasi alueen jatkon, mutta samalla heräsi kysymys, mitä alueesta pitäisi tehdä: panostetaanko siihen täysimittaisena urheilukeskuksena vai annetaanko sen hiipua. Kaupunki ja Liperi kävivät jälleen neuvotteluja kustannusten jakamisesta, mutta keskustelut olivat usein vaikeita – Joensuu koki maksavansa liikaa, Liperi puolestaan epäröi suuria panostuksia.

1990-luvun alkupuolella Pärnävaarassa käynnistettiin kuitenkin suuria maanrakennustöitä. Latupohjia ja tieverkkoa kunnostettiin, ja alueelle suunniteltiin jopa ampumahiihtostadionia ja hyppyrimäkiä. Samalla päätettiin rakentaa valaistu rullasuksirata, joka valmistui 1993. Se oli aikansa edelläkävijä ja keräsi heti käyttäjiä – Pärnävaarasta tuli ympärivuotinen harjoittelupaikka.

1990-luvulla alueen maine kasvoi myös tapahtumien näyttämönä. Kansainväliset formulahiihtokisat keräsivät maailman huippuja ja tv-lähetyksiä Eurosportille. Sprinttihiihdon idea oli tuolloin uusi, ja Pärnävaara oli mukana tuomassa sitä maailmalle. Myös koiraurheilu löysi paikkansa Pärnävaaralla: valjakkokisat, koiranäyttelyt ja muut tapahtumat kokosivat harrastajia ympäri Suomen.

Vuonna 1997-1998 alueelle rakennettiin isoja uusia rakennuksia – kahvio, huolto- ja voitelutilat – pitkälti talkoolaisten ja opetusministeriön avustusten turvin. Talkootyön merkitys oli valtava: ilman sitkeitä vapaaehtoisia ja seurojen panosta rakennuksia ei olisi saatu pystyyn.

Kaiken tämän rinnalla käytiin jatkuvaa keskustelua siitä, kannattaako Pärnävaarasta pitää kiinni. Jo 1990-luvun lopussa osa päättäjistä puhui sen lakkauttamisesta säästösyistä, mutta hiihtoseurat, vapaaehtoiset ja käyttäjät pitivät ääntä sen puolesta. Kaupunginhallituksissa käytiin toistuvasti keskusteluja, joissa jouduttiin perustelemaan, miksi Pärnävaara on tärkeä. Usein ratkaisevaa oli sinnikkäiden yksilöiden työ ja vahva talkoohenki.

1990-luku oli siis aikakausi, jolloin Pärnävaara horjui kriisin ja lakkautuksen partaalla, mutta nousi uudelleen – monipuoliseksi liikunta- ja tapahtumakeskukseksi, jota arvostettiin jopa kansainvälisesti.

Säätiön rooli Pärnävaarassa

Pärnävaaran urheilukeskussäätiö perustettiin 1990, kun edellisen ylläpitäjän, Pärnävaara Oy:n, toiminta ajautui konkurssiin. Säätiön perustaminen oli ratkaisu, jolla haluttiin varmistaa, että alue säilyy urheilijoiden ja kuntalaisten käytössä. Rahoitusvastuu jaettiin aluksi niin, että Joensuun kaupunki kantoi suurimman osuuden (75 %) ja Liperin kunta pienemmän (25 %).

Säätiön kautta pystyttiin toteuttamaan isoja investointeja, joita kunnat eivät yksin olisi voineet rahoittaa. Esimerkiksi1990-luvun lopun rakennushankkeet – kahvio, huolto- ja voitelutilat – toteutettiin säätiön hallinnoimina, osittain opetusministeriön avustuksilla ja suurelta osin talkoolaisten voimin. Säätiö toimi siis käytännön kanavana, jonka kautta saatiin yhdistettyä valtion avustukset, kuntien panostukset ja paikallinen talkoohenki.

Säätiön hallitus oli myös paikka, jossa käytiin paljon keskustelua siitä, millaiseksi Pärnävaara kehittyy. Esimerkiksi rullasuksiradan rakentaminen 1990-luvulla oli pitkälti säätiön hallituksen puheenjohtajan ajama hanke. Se toteutettiin rohkealla lainaratkaisulla, vaikka kunnissa epäröitiin. Säätiön roolina oli siis välillä myös uskaltaa tehdä päätöksiä, joita poliittinen järjestelmä ei olisi saanut yksimielisesti aikaan.

2000-luvulle tultaessa säätiö pysyi Pärnävaaran selkärankana, mutta samalla sen rooli muuttui kiistanalaiseksi. Joensuu koki maksavansa liikaa, Liperi taas epäröi suurempaa panostusta. Tästä seurasi vuosittaisia keskusteluja Pärnävaaran jatkosta, ja lopulta2007 Joensuun kaupunginhallitus päätti valmistella säätiön lakkauttamista. Päätös ei kuitenkaan heti toteutunut, sillä säätiön kautta hoidetut investoinnit ja omistusrakenne tekivät sen purkamisesta vaikeaa. Kuitenkin säätiö saatiin laukautettua vasta vuonna 2012.

Vuonna 2015 Joensuun kaupunki ja Liperin kunta sopivat uuden sopimuksen Pärnävaaran ylläpidosta. Kustannukset jaetaan Liperin kunnalle 35 % ja Joensuun kaupungille 65 %.

Suurten tapahtumien näyttämö

2000-luvulla Pärnävaaralla on järjestetty monia isoja kilpailuja ja tapahtumia, kuten SM-hiihdot, Jukolan viesti ja Kalevan kisat. Nämä toivat alueelle tuhansia osallistujia ja katsojia, vahvistaen sen asemaa monipuolisena liikuntakeskuksena.

Yhteisön paikka – aina ja nyt

Pärnävaaran tarina ei ole vain urheilua ja kilpailuja – se on myös kyläläisten kohtaamisia, lasten ensihiihtoja ja ystävien kanssa vietettyjä ulkoiluhetkiä. Se on ollut yhtä lailla huippu-urheilijoiden harjoituspaikka kuin tavallisten perheiden viikonloppuretki.

Nykyään Pärnävaara on ympärivuotinen liikunnan ja hyvinvoinnin keskus, jossa yhdistyvät historia, talkoohenki ja tulevaisuuden kehitystyö. Pärnävaaran sydän on aina ollut talkooväki ja paikalliset seurat – Hiihtoseurat, Joensuun Kataja, Hiihtoveikot ja Kalevan Rasti, jotka pitivät alueen elossa vuosikymmenien ajan. Kataja pyöritti talkoilla jopa koko urheilukeskuksen toimintaa useiden vuosien ajan. Ilman heidän sitkeyttään ja vapaaehtoisten valtavaa työpanosta Pärnävaara ei olisi se mikä se on tänään.

Yhdistysten rinnalla myös yritykset ja Liperin kunta ovat ottaneet vuosina 2023–2025 uusia vastuita alueen kehittämisestä. Kunta on ostanut maa-alueita Joensuun kaupungilta ja laatinut yhdessä eri toimijoiden kanssa Master Planin, joka ohjaa tulevaisuutta. Yritykset puolestaan ovat ottaneet roolia esimerkiksi ensilumenladun toteutuksessa ja hiihtovälineiden huollossa. Parhaillaan rakennetaan uusia majoitus-, kokous- ja ruokailutiloja, jotka valmistuvat kevätkaudeksi 2026.